Riittävän hyvä vanhemmuus

artikkeli julkaistu seuraavaan kirjaan
Schmitt, F (2003): Riittävän hyvä vanhemmuus in Pesästä lentoon
Kirja lapsen kehityksestä kasvattajalle. WSOY. Helsinki.

RIITTÄVÄN HYVÄ VANHEMMUUS


JOHDANTO
Vanhemmuudessa on jotakin yleistä ja universaalia, mutta sillä on myös erilaisia sekä kulttuurisia
että yksilöllisiä merkityksiä. Vanhemmaksi tulemista kuvataan tutkimuskirjallisuudessa
yksilöllisenä kehitystehtävänä, elämänkaaren kuuluvana muutosprosessina tai tulkitaan yhdeksi
perheen elämänjaksoksi. Nimenomaan vanhemmaksi tuleminen on ollut tutkimuskohteena;
perhesosiologiassa sitä on käsitetty siirtymisenä uusiin rooleihin ja uuteen asemaan sosiaalisessa
verkostossa, psykologisissa tarkasteluissa painopiste on ollut vanhempien ja lasten väliset suhteet ja
kokemukset. Vanhemmuutta on tutkittu eniten juuri ihmisten kokemusten kautta; toisaalta
kokemukset omista vanhemmista ja heidän vanhemmuudesta ja toisaalta tulevan kehitystehtävän
perspektiivistä. Vanhemmuuteen sinänsä ja vanhemmuuden sisältöön ja ominaisuuksiin on ollut
vaikea keskittyä; kun vanhemmuus on riittävän hyvä se jää ikään kuin näkymättömäksi. Vasta
vanhemmuuden puute, vanhemmuudessa ilmenevät defektit, lasten ongelmat ja lasten
mielenterveyshäiriöt, kasvatukselliset kysymykset koulussa ja muissa instituutioissa , nuorten ja
perheiden vakavat häiriöt nostavat esille tarve määritellä mistä on tehty riittävän hyvä vanhemmuus.
Riittävän hyvän vanhemmuuden sisältöä ( ja nimenomaan ”normaalisuuden” näkökulmasta ei
patologisesta näkökulmasta) on alettu tutkia varhaisen vuorovaikutustutkimusten alueilla, mutta
koko tutkimusalue on varsin nuori ja näissä kirjoituksissa käsite vanhemmuus on melkein yhtä
vuorovaikutus-, hoiva-, hoitamisen- käsitteen kanssa. Tällä hetkellä sekä lastensuojelulla että lasten
ja perheen mielenterveyspalvelujen tuottajilla on tarvetta saada luotettavan instrumentin, jolla
voitaisiin mitata kykyä vanhemmuuteen. Lastenhoitoa ja vanhemmuutta käsittelevää kirjallisuutta
on runsaasti vanhempien saatavilla. Tämä kirjoitus ei ole ”hyvän vanhemmuuden opas”, se on
yritys hahmota mistä kaikista osatekijöistä vanhemmuus on kiinni, miten eri osatekijät ovat
vuorovaikutuksessa keskenään, miten jonkun osatekijän vajavuus voi olla kohtalokas tai sitten ei,
riippuen muiden osatekijöiden toimivuudesta, mitkä kasautumat puutteissa voivat olla lapsen
kasvua vaarantavat tekijät, mitkä voimavarat ja suojaavat tekijät taas ovat avuksi, kun
vanhemmuudessa on ongelmia. Seuraavalla sivulla on kaavio. Kaavio ”luetaan ” seuraavaksi: ensin
pohja (voisiko olla värillinen?). Pohja/tausta käsittelee vanhemmuuden puitteet tai vanhemmuuden
taustalla olevat rakenteet eli yhteiskunnan arvot, normit, kulttuuri, historia, lainsäädäntö (luku 1).
Seuraavaksi katsotaan kaavion yläosassa olevaa ”laatikkoa”(voisiko olla toinen väri , graafinen
suunnittelu, jotenkin tuntuu tärkeältä) (luku 2) ja tarkastelun kohteeksi ovat 2.1 suku ja lapsuuden
perheen merkitys vanhemmuudelle, 2.2 yksilön tasolla olevat osatekijät, 2.3 vuorovaikutuksen tason
osatekijät ja 2.4 perheen ja ympäristön vuorovaikutussuhteet. Viimeiseksi katsotaan kaavion alaosaa
(luku 3) ja tarkastellaan 3.1 vanhemmuutta ja asiantuntijajärjestelmiä, 3.2 kollektiivinen
vanhemmuuden käsitettä. Lopuksi 3.3 hahmottelen kaavion käyttötapoja vanhemmuuden kyvyn
arvioidessa. Kirjoitusta elävöidään pienillä esimerkeillä ja kertomuksilla; vanhemmuus on hyvin
vakava asia ja kuitenkin se toteutuu arjen pienissä asioissa , jokapäiväisten asioiden keskellä,
vanhemmuus tuoksuu kakalta ja pullalta, pestyltä pyykiltä ja letuilta, siinä kuuluu nauru ja itku,
leikki ja huutaminen, hirveä meteli tai vauvan hengityksen vieno ääni. Vanhemmuus on hirveä ja
ihana siis ”hirvee ihana”.
LUKU 1 .
YHTEISKUNTA, ARVOT JA NORMIT, KULTTUURI JA HISTORIALLINEN
KONTEKSTI. (KAAVION POHJA/TAUSTA)
kaavio vie yhden kokonaisen sivun
Vanhemmuus toteutuu tietyssä yhteiskunnassa ja tiettynä historiallisena hetkenä. Yhteiskunnassa
vallitsevat käsitykset perheestä, vanhemmuudesta, kasvatuksesta ja nämä käsitykset muuttuvat.
Yhteiskunnalla on tietyt arvot, normit, sillä on lainsäädäntönsä, sosiaalipolitiikkansa, instituutionsa.
Kulttuuri on laajin käsite kattamaan sitä taustaa, jossa vanhemmuus toteutuu. Kulttuuria voidaan
nähdä kansakunnan kehityksen ilmaukseksi, suhteellisen integroitunut ajatusten, arvojen,
asenteiden, normien , elämäntapojen, uskomusten, instituutioiden, keksintöjen , aineellisten
(tuotantolaitokset, työvälineet, rakennukset, tiet, kommunikaatiovälineet) sosiaalisen ja henkisen
pääoman kokonaisuus (Langsted 1990, Suhonen, 1988). Kulttuuria on myös nähty
sopeutumisprosessina, siihen kuuluvat ne periaatteet, opitut ja oivalletut käyttäytymisen tavat, jotka
edistävät yksilöiden eloonjäämistä ja toimimista ympäristössään (Kamppinen & Salo, 1989).
Yhteiskunnassa on monenlaisia ryhmiä, ikään perusteella (nuoriso, eläkeläiset), sosiaalisen luokan
perusteella (riippuen miten vahvasti on olemassa luokkasidonnaisuus tai sääty-yhteiskunta),
kansallisuuden tai muun eroavan tekijän perusteella (pakolaiset, mustalaiset). Ryhmät eroavat
toisistaan sisäisten suhteiden, normien, arvojen ja käyttäytymismallien perusteella, toisin sanoen
ryhmällä on oma kulttuurinsa, joka voi olla ristiriidassa muun kulttuuriympäristön kanssa. Ryhmän
kulttuuria kutsutaan alakulttuuriksi ja perhe on sellainen ryhmä, jossa vaikutteet yhteiskunnan
vallitsevista normeista ja säännöistä kietoutuvat yksittäisten henkilöiden tarpeisiin, arvoihin ja
elämäntapaan. Perhekulttuuri on sosialisaation kehto. Sosialisaatiolla tarkoitetaan ne prosessit, joilla
yksilöstä kasvaa tietyn yhteiskunnan jäseneksi. Sosialisaatioteoriat tekevät perusjaon primaari- ja
sekundaarisosialisaation välillä. Bergerin ja Luckmannin mukaan (1966) lapsi kehittyy
samaistumalla muihin (identification with significant others) ja omaksuu todellisuuden ensimmäisiä
malleja. Sillä on lapsen kannalta kolme keskeistä seurausta. Ensinnäkin lapsen on pakko omaksua
vanhempien välittämä maailmankuva sellaisenaan ja omaksua sen ainoana totuutena. Toiseksi tämä
maailma on emotionaalisesti ladattu, vanhempien arvojen, tunteiden ja normien värittämänä.
Kolmanneksi se on tällä tavalla emotionaalisesti ladattuna ja kritiikittömästi omaksuttavana, että se
muodostaa lapsen identiteetin ydintä (Berger & Luckmann, 1966, 130-134). Vanhempien luomasta
perhekulttuurista riippuu lapsen kasvatusympäristö ja kasvatusta voidaan nähdä toimintana, jonka
tarkoitus on sosiaalistaa tietyn yhteiskunnan jäseneksi. Perhe valmentaa lapsensa yhteiskunnan
jäseneksi. Millainen on tämän hetken yhteiskunta? millaisia arvoja ja normeja sen lainsäädännön tai
sosiaalipolitiikan taustalla on? millä tavalla perheen on joko sopeuduttava siihen tai vastustava
sitä? Modernissa maailmassa ihmisen mieltä ja toimintaa jäsensi mitä Max Weber kutsui
”sisäistetyksi asketismiksi” , jossa yksilö ”uhraa” itsensä toisille kieltäytymällä, tekemällä kovasti
työtä lasten hyväksi ja kantamalla vastuutta. Postmodernissa yhteiskunnassa vastuu toisista
korvataan ”itse toteuttamisen” ideologialla: ”itsensä toteuttamisen” ideologiassa vastuun kohde on
oma itsensä, yksilö, oma persoona, mieli ja ruumis. Itsensä toteuttamisessa ja oman identiteetin
etsinnästä ja tietoisesta rakentamisesta tehdään elämän projekti (ks.Giddens, 1991, Ziehe, 1982,
Oechsle & Zoll, 1992 ja Schmitt, 1999) Nyky-yhteiskunnan vaatimukset työelämän ja kulutuksen
suhteen ovat valtavia. Työhön pitää sitoutua ruumineen ja sieluineen, pitää olla käytettävissä mihin
aikaan tahansa ja mikä päivä tahansa ( esim.kaupat ovat auki yötä päivä ja sunnuntaisinkin ),
teknologia (langattomat viestintävälineet ja kannettavat tietokoneet) ohjaavat meitä tekemään työtä
milloin ja missä vain olemme kulkemassa. Beck (1986) väittää jopa, että markkinatalouteen
perustuva yhteiskunta edellyttää perheettömyyttä. Kulutuksesta on tullut elämäntapa ja
vapaajanavieton muoto, talouskasvu on kaiken toiminnan mittari : on todellakin olemassa harha,
jonka mukaan esim. Nokian voitot on kasvattava joka vuosi enemmän ja enemmän, ikään kuin sille
kasvulle ei olisi olemassa rajaa . Talouskasvu ja taloudelliset seikat ohjaavat toimintaamme, ja
rahasta on tullut itseisarvo, kaiken muun mittapuu . Yhdysvallat irtisanoutuivat Kioton ilmasto
sopimuksesta nimenomaan, koska ne kokivat että ”talouskasvunsa oli uhattuna”. Tilanne on
irvokas; mitä hyötyä on kasvattaa kulutusta, jos tuhoamme maailmaa jota asutamme. Millä tavalla
länsimainen, oman itsekkään hyödyn maksimoiva yhteiskunta ja pakon-omaisesti mielihyvää
tavoitteleva kulttuuri suhtautuu lapsiin ja mitä lapsi edustaa? Miten kärsimättömästi ja
itsekeskeisesti toimiva, äärimmäisen yksilökeskeinen kulttuuri , jossa riippumattomuus ja itsellisyys
ovat tavoitteina suhtautuu vauvan, pienen lapsen ja nuoren riippuvuuteen ja tarvitsevuuteen?
Väittäisin, että nyky-yhteiskunta ja kapitalistinen länsimainen kulttuuri vihaa lapsia; tuotteen
valmistus on hidas, tulos epävarma (vaikka niin huolellisesti on alkuraskauden seulontamenetelmiä
kehitelty!), tuotteen siirtyminen tuottavaksi on kallista ja liian hidasta, lapseen täytyy sijoittaa
paljon ja varhain.
Esimerkki
1.Halutaan lapset kuusi-vuotiaina kouluun, jotta he olisivat nuorempina ” käytettävissä”
työmarkkinoilla. Kouluista pitäisi joidenkuiden mielestä karsia kuvaamantaidon ja
musiikkiopetusta, koska pitäisi keskittyä ”hyödyllisten aineiden ”opettamiseen. Toisin sanoen emme
ole kiinnostuneita sivistyneiden ihmisten kasvattamista, vaan tuottavien koneiden tuottamisesta.
2.Opiskelijoiden pitäisi valmistua nopeammin ja työtä pitäisi tehdä 150% vielä 70-vuotiaana.
Työelämän ehdot ja vaatimukset ovat niin armottomat, ettei ole tilaa ”vajakuntoiselle”,
vammaisille työntekijöille, osa-aikatyönteolle. Terveen ja innokkaan ihmisen työpanos riittää juuri
ja juuri ja häntäkin vaivaa alituista riittämättömyyden tunnetta ja loppuun palamisen uhkaa.
Esimerkit yhteiskunnan vihasta lapsia kohtaan
1. Päiväkodit ovat ylikansoitettuja, henkilökunta on palkattu liian vähän, sijaisia ei saa ota,
vähä-osaisimmissa lähiöissä, jossa asuu paljon köyhiä ja lastensuojelu lapsia, jotka
tarvitsevat erityisesti vakaita, pysyviä ihmissuhteita ja päteviä hoitajia henkilökunta vaihtuu
koko ajan ja sitä palkataan vain lyhyellä määräyskirjalla.
2. Lukuiset koulut Suomessa ovat homeessa, pulpetit ovat lian pieniä, äänieristys ja ilmavaihto
alkeellisia, terveydenhoitaja ja koulukuratorin palveluja on karsittu olemattomiin vaikka
tarpeet ovat kasvaneet.
3. Lapsi ei saa olla tietämätön ja opastuksen kohteena, hän joutuu yläasteesta lähtien
”rakentaa” oman uransa valitsemalla ”oikeita kursseja” ja orientoitumalla valintojen
viidakolla virheettömästi. Pienikin virhe voi olla kohtalokas tai sitten lapsella ei ole
tarvittavat resurssit (kodin tuki ja tieto) ja hänen syrjäytyminen alkaa.
4. Tasa-arvoisuuden ideologia nimessä luodaan systemaattisesti eriarvoisuutta ja lapsen
syrjäytymistä; lähdetään siitä, että kaikilla lapsilla on samat oikeudet ja samat
mahdollisuudet ensi-opetukseen, kouluun, koulutukseen yms. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä,
että koulun toiminta on rakennettu hyvän pohjan saaneen ja terveen lapsen näkökulmasta.
Lasten erilaisuudet kielletään, ei haluta nähdä, että jotkut lapset ovat eri tavalla
varustettuina; toiset osaavat jo lukea, toiset eivät osa suomea, toiset eivät osa istua ja
keskittyä, toisilla on puhevika, lukihäiriö, jokin vamma. Tasa-arvoisuus tarkoittaa sitä, että
yhteiskunnan heikoille annetaan enemmän ja heistä pidetään enemmän huolta, jotta he
pääsisivät osalliseksi yhteisestä hyvästä. Nyky-tilanne on sellainen, että yksinäinen opettaja
kamppailee ylikansoitetussa luokassa kaikkien lasten ongelmien kanssa, opetussuunnitelma
ovat juhlavaa hallintokieltä, joka tuntuu vain pilkalta.
5. Lasten jääkiekkotreenit alkavat klo 21.30 ja loppuvat klo 22.15. Kello on 23.00, kun he
tulevat kotiin. Heidän pitäisi olla jo 2 tuntia nukkumassa, jotta he jaksaisivat kouluun
seuraavana aamuna.
6. Erään kaupungin sosiaalilautakunta jätti hyvin perustellun huostaanottopäätöksen
tekemättä lokakuussa 2001, koska” rahat ovat lopussa, ja huostaanottotilastot ovat jo niin
rumia”. Lapset palautettiin monella tavalla heille vaarallisille biologisille vanhemmille.
7. Yritys N kerskailee, että se palkkaa MLL työntekijää hoitamaan työntekijöittensä sairasta
lasta, niin vanhempi ei tarvitse olla poissa työstä. Mitä tämä tarkoittaa? Ensinnäkin se
viestittää lapselle, että isälle tai äidille työn hoitaminen on tärkeämpi tehtävä kuin lapsen
hoitaminen, toiseksi se saa lapsen kokemaan, että hän on todella vanhemmille taakka ja
hänen on parempi tyytyä puuttuvaan läsnäoloon , isän tai äidin tärkeä kauppa saattaa
vaarantua. Lapsiystävällinen ratkaisu olisi, että yritys N palkkaa lahjakkaan, joustavan,
dynaamisen nuoren ihmisen tuuraamaan sairastavia lapsiaan hoitavia henkilöitä.
Perhe ja lapsi nähdään helposti projektina. Täytyy sijoittaa lapseen, ohjata ja muokata sen
”yksilölliseksi”, häntä täytyy valmentaa erikoiseksi ja hänen kanssaan neuvotellaan kaikesta, hänet
otetaan mukaan neuvottelemaan häntä koskevista asioista, häneltä edellytetään ilmaiseva ja
perusteleva näkemys.(Dencik, 1989).
Esimerkki
Post-moderni vanhempi kysyy 3-vuotiaalta mitä hän haluaa syödä. Aikomus on ehkä hyvä, mutta
tehtävä on ylivoimainen. Tehdäkseen oikean valinnan lapsen pitää ensin olla paljon tietoja: tietoja
kaikista syöttävistä olioista, tietoa siitä millainen on tämän hetken nälkä, tietoja ajasta siis milloin
hän saa seuraavan kerran ruokaa ja onko kyse ateriasta vaan välipalasta, hänen täytyy tietää
mieltymyksistään ja allergioistaan, hänen täytyy tietää mitä äidillä on jääkaapissa ja muistaako
hän oikein erään syöttävän asian nimen oikein. Lapsi voi valita sattumalta oikein ja näin ollen
kaikki on hyvä, mutta hän voi myös valita väärin; äidillä ei ole juuri nyt ruusumarjaviiliä
jääkaapissa. Äidin reaktiot voivat olla joko ymmärtäviä ”minulla ei ole ruusumarjaviiliä mutta
otatko persikkaviiliä”? Lapsi voi olla ymmärtäväinen äidin ehdotuksella, mutta hän voi myös
ryhtyä kiukutella. Äiti voi myös olla kiukunnen ja moittia lasta, että tämä aina haluaa sellaista mitä
hänellä ei ole annettavaa. Lapsella voi myös olla mielikuva jostakin asiasta mutta muista sanan
väärin ja niinpä hän saattaa saada väärän ruuan eteen. Miten lapsi voi sitten muuta kokea kuin se ,
ettei hän osa, hän tekee vääriä valintoja, hän ei voi edes olla kiukunnen äidilleen vaan hän joutuu
olemaan vihainen itselleen siitä, että tuli valittua väärin. Pahimmillaan hän voi olla empimässä
kaiken aikaa, niin suuri on väärän valinnan riskin pelko , jolloin aikuisen on helppo suuttua hänelle
ja syyttää häntä siitä, ettei hän tiedä mitä haluaa. Niin yksinkertaisesta asiasta tulee suorituksen
paineita. Lapsille ei suoda lupaa olla lapsia; lapsena olemiseen sisältyy lupa olla riippuvainen
aikuisen valinnoista ja kypsyä vähitellen valintojen tekemiseen. Lapsuudesta tehdään suoritus ja
siitä pitää suoriutua hyvin.
Yritetäänkin kasvattaa niin nopeasti kuin mahdollista itsellisiä ja kuluttavia yksilöitä siirtämällä
pienet niin pian kuin mahdollista pärjäämään omilleen, kännykän päässä omissa tuotantolaitoksissa
nimeltä päiväkodit ja koulut. Lainsäädännön mukaan ”on lapsella on subjektiivinen oikeus
päivähoitoon”. Millä tavalla lapsi ilmaisee ”subjektiivisia oikeuksiaan?”. Olisi rehellisempi sanoa,
että kyse on vanhempien oikeudesta valita lapsen kasvuympäristön. Toisaalta sosiaalipolitiikka ja
perhepolitiikka ei todellakaan anna vanhemmille mahdollisuuden jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan.
Millä tavalla on halvempi ylläpitää kasvatuslaitoksia (päiväkodit) kuin maksaa kotiin jäävälle
vanhemmalle palkan ja eläketurvan siltä ajalta, jona hän kasvattaa lasta kotonaan? Sosiaalipolitiikka
ei myöskään tue perheitä perheinä! kuinka usein on köyhien perheiden ollut pakko ottaa avioeron,
koska yksinhuoltajana äitinä ja yksin asuvana isänä perhe on pärjännyt paremmin, tai kuinka usein
on pakotettu nuori muuttamaan pois kotoa, vaikka ei olisikaan ollut valmiina siihen, koska yksin
asuvana hän pääsee sellaiseen tuen piiriin (asumistuki ja toimeentulotuki), johon hän ei olisi
kuulunut asuessaan perheessään.
Suomalaisen yhteiskunnan arvot ja normit tulevat näkyviksi näissä sosiaalipolitiikan ja
perhepolitiikan valinnoissa. Sellainen on kuitenkin se kulttuurinen tausta ja yhteiskunnallinen
konteksti, jossa vanhemmuus pyrkii toteutumaan.
LUKU 2
2.1 SUKU JA PERHE
(kaavion yläosan oleva laatikko)
Vanhemmuus alkaa ensimmäisen lapsen syntyessä. Ennen sitä äidit ja isät ovat itse olleet lapsia,
perheenjäseniä ja suvunjäseniä. Oman vanhemmuuden juuret ovat vanhemmuuden kohteena
olemisessa. Jokaisella suvulla, jokaisella yksittäisellä perheellä on oma historia ja kulttuuri ,
jokaisella yksilöllä on kokemuksia vanhemmuudessa ja nämä kokemukset, tiedostamattomat ja
tietoiset kokemukset vanhemmuudesta, kulttuurista, historiasta , elämäntavoista, perinteistä ja
arvoista kutsun ”previous knwoledge”. Tämä tieto ja taito on monikerroksinen kudelma, josta
yksittäinen yksilö joutuu neuvottelemaan toisen kanssa perustaessa oman perheen. On kyse siitä,
miten oman suvun/perheen historia ja omat kokemukset vaikuttavat nykyperheessä. On kyse siitä
miten ja millä tavalla suku on apu tai rasite tai molemmat oman vanhemmuuden rakentamisessa.
Länsimaisessa kulttuurissa ja erityisesti Pohjoismaissa edellytetään pitkälle menevää yksilöitymistä
suhteessa sukuun ja nuoret perheet pieninen lapsineen jäävät helposti hyvinkin yksin. Kuitenkin
suvun ja laajemman perheen merkitys ovat hyvin suuria.
2.2 YKSILÖN TASO
(kaavion yläosan ”kukan ” lehtiterät)
2.2.1 Perimä ja synnynnäiset ominaisuudet
Jokaisella yksilöllä on ainutkertainen perimä ja ainutlaatuinen synnynnäisten ominaisuuksien
pääoma. Perimän ja ympäristön osuudet yksilön kehityksessä on katsottava toimivia yhdessä.
Perimä ja ympäristö voivat keskinäisessä vuorovaikutuksessaan vahvistaa toistensa vaikutusta sekä
myönteiseen että kielteiseen suuntaan tai he voivat tasapainottaa toisiinsa. Geenien vaikutus ei
pääty hedelmöitymiseen eikä syntymään, vaan se jatkuu ihmisen koko elämän ajan. Tiettyjen
ominaisuuksien kehittymiselle on geneettisesti määräytyviä herkkyyskausia, mutta ympäristötekijät
vaikuttavat geneettisen vaikutuksen aktivoitumiseen ja inaktivoitumiseen. (Siegel, 1999). Isällä,
äidillä, perheen jokaisella lapsella on oma perimä ja synnynnäiset ominaisuudet. Mitä tämä
tarkoittaa vanhemmuudelle? Ensinnäkin, että se on erilainen isällä ja äidillä (ensisijaisesti kyllä
sukupuolen erojen vuoksi!) ja se on erilainen jokaisen vanhemman ja erillisen lapsen välillä.
Rauhallisen , helposti vetäytyvän ja hieman passiivisen äidin vanhemmuus on hyvin erilainen jos
hänen lapsensa on aktiivinen, utelias ja ulospäinsuuntautunut tai jos lapsi on sensitiivinen , herkästi
loukkaantuvainen ja ärtyvä. Vanhemmuus rakentuu eri tavalla erilaisten vanhempien ja lasten
välillä. Se tarkoittaa, että riittävän hyvän vanhemmuuden taustalla on luovuutta, joustavuutta,
erilaisuuden sietämistä, avoimuutta ja yritystä ymmärtää perheen jokaista lasta. Tämän lisäksi on
vastattava asianmukaisesti lapsen kehitystarpeisiin.
esimerkki
Juha on 4 kuukauden ikäinen vauva. Hän syntyi terveenä ja kasvaa hyvin. Hän on säiky vauva, joka
herää helposti, huutaa heti pienemmästäkin häiriöstä.
Äiti A on hyvin rauhallinen, hieman vanhempi ja Juha on kolmas lapsi. Hän osaa hyvin rauhoittaa
vauvansa ja vähentää ärsykkeiden määrää, niin että lapsi kokee olonsa turvalliseksi äidin sylissä
Äiti A ajattelee, että hänellä on temperamentikas vauva..
Äiti B on murrosikäinen, hermostuu helposti ja suuttuu silmittömästi, kun jokin asia ei mene niin
kuin hän haluaisi. Lapsen itku ahdistaa häntä ja hän ei tiedä mitä hän tekisi. Äiti B ajattelee, että
hänellä on hankala lapsi.
Sama vauva mutta kaksi ei äitivaihtoehto. Aivan varmasti vanhemmuus on erilainen ja
yhteensoveltuvuus on etsittävä, ellei se on olemassa synnynnäisesti. (vrt.goodness of fit, Chess &
Thomas, 1999).
2.2.2 Terveys
Eri perheenjäsenten terveystila vaikuttaa kykyyn selviytyä vanhemmuudesta. Jos lapsi syntyy
vammaisena tai sairaana tai vanhemmalle todetaan vaikea somaattinen sairaus vanhemmuus on
vaativa ja vanhemmat tarvitsevat tukea sekä itselleen että lapsen tarpeiden tulkitsemisessa. Jos
vanhemmalla on mielenterveydellisiä ongelmia tai jos hän on alkoholisti tai narkomaani se
vaikuttaa hyvinkin paljon vanhemmuuteen. Vanhempien psyykkiset ongelmat tai päihdeongelmat
häiritsevät vakavasti heidän kykyänsä tunnistaa lasten yksilölliset ominaisuudet, fyysiset ja
psyykkiset tarpeet, kehitysvaiheet ja he eivät kykene asianmukaisesti vastaamaan niihin tarpeisiin.
Vakavasti häiriintyneiden vanhempien tai urakeskeisten vanhempien mielessä ei ole tilaa lapselle,
lapsen tarvitsevuudelle ja riippuvuudelle. Sen sijaan lasten on tehtävä tilaa vanhemmille ja he
joutuvat usein huolehtimaan vanhemmistaan. Joskus jopa ammattilaisten on vaikea nähdä lapsen
psyykkistä laiminlyöntiä, he usein keskittyvät näkemään vain fyysisten tarpeiden tyydyttämisen
tason. Hyvinvointi ja rikkaus luovat jopa kulisseja, jossa lapsen pahoinvointi jää näkemättä.
Suomessa on laki, joka kieltää lasten lyömistä mutta lyödä laimin saa vapaasti!
2.2.3 Representaatiot itsestään äitinä tai isänä ja representaatiot lapsesta
Representaatiolla tarkoitetaan tiedostamattomat ja tiedostetuimmat käsitykset ja mielikuvat
itsestään tai toisista. Representaation sisältö voi olla isyys, äitiys, aviopuolisuus, ammatti identiteetti
oikeastaan kaikki roolit tai inhimillinen toiminta. Representaatioilla on suuri merkitys toiminnalle,
tunteille, käyttäytymiselle, päätöksenteolle, tiedonkäsittelylle ja havaitsemiselle. Uusimpien
vauvatutkimusten perusteella representaatioilla tarkoitetaan myös muistijälkiä
vuorovaikutustilanteista ( subjektiivinen kokemus) ja nämä muistijäljet ohjaavat meitä vastaamaan
uusiin vuorovaikutustilanteisiin (Stern, 1989).
Esimerkki
Paula on aktiivinen ja menestyvä 32-vuotias nainen. Hän on naimisissa, parilla on kaunis koti ja
parisuhde on tyydyttävä. Paula on toivonut kovasti lasta ja nyt hän on raskaana. Hän on kuitenkin
hyvin ahdistunut, hän ei nuku, hän miettii aborttia ja hakeutuu psykologin puheille. Psykologi
selvittää vähitellen hänen kanssaan, millaisia representaatiota Paulalla on itsestään äitinä. Paula
on vakuuttunut, että hän ei voi olla hyvä äiti, koska hän ei kestä ”että joku roikkuu häneen”. Paula
oli vakuuttunut, ettei hän siedä toisen riippuvuutta itsestään. Tällaisen käsityksen taustalla oli
kuitenkin Paulan äidin alkoholismia. Paula ajatteli, kun hän kerran ei kyennyt auttamaan äitiään
raitistumaan omalla panoksella, hän ei olisi hyvä äiti lapselleen. Paula meni terapiaan ja synnytti
lapsensa.
Halu olla aina vain hyvä vanhempi estää monet vanhemmat sietämästä sitä, että joskus joutuu
olemaan pahaa lapsen silmissä. Vanhempi joutuu sietämään ”pahana” oleminen ilman, että hänen
käsityksensä itsestään horjuisi. Hyvä vanhemmuus ei ole sitä, että antaa periksi, koska haluaa ns.
hyvät välit. Vanhempi ei ole kaveri.
Esimerkki
2-vuotias Julia haluaa jäädä leikkimään puistossa, vaikka äiti tietää, että lapsen täytyy nyt tulla
sisälle syömään ja valmistautumaan iltaan. Äiti kaappaa lempeästi tottelemattoman lapsen
kainaloon, vaikka hän huutaa kuin teurastettu porsas. Lapsen silmissä äiti on todella paha äiti. Äiti
tietää kuitenkin, että joskus joutuu aiheuttamaan lapselle pahaa mieltä.
12-vuotias Petri haluaa ulos kadulle ”kun kaikki muutkin on siellä ulkona”. On perjantai ilta, kello
on 21.00 ja isä sanoo, ettei se käy lainkaan. Petri sai raivokohtauksen ja lyö huoneensa oven
kiinni. Isä katselisi mielellään televisiosta lempiohjelmaansa ja hetken aikaa hän miettii, onko hän
kenties ollut liian ankara Petrille. Lopuksi hän toteaa, että olisi helpompi istua rauhassa ja antaa
periksi kuin lähteä pojan perässä juttelemaan siitä miksi 12-vuotias ei saa olla kadulla öisin. Isä
tietää, että hän on ihan hyvä isä, kun hän on niin ”vanhoillinen fossiili”.
Vanhemmilla on myös erilaiset käsitykset lapsesta ja representaatiot hänestä. Varsinkin raskauden
aikana kehittyy ”mielikuva vauva”, ja oikea vauva saattaa olla hyvinkin erilainen kuin mikä
kuvitteli. Oikeastaan vanhemmuudessa on kyse toisen ihmisen vastaanottamisesta, hyväksymisestä
ja rakastamisesta sellaisena kuin hän on, ehdotta, vaikka kuinka erilainen hän olisi siitä mitä olisin
toivonut. Toiseuden kohtaaminen tarkoittaa, että suostun muuttumaan.
esimerkit
1.Lumikin äiti toivoi lasta, jonka iho olisi valkoinen kuin lumi, hiukset mustat kuin ebeenipuu, ja
huulet punaiset kuin veri. Hän sai sellaisen lapsen, mutta kuoli sitten.
2. Eräässä haastattelussa nuori nainen kuvaili haluansa ”tyttöä, jolla olisi pitkät sääret eikä
sellaiset pätkät kuin minulla on”.

2.2.4 Yksilön omat arvot, normit ja halut
Jokaisella naisella ja jokaisella miehellä on omaa arvomaailmansa, omat normit ja halut. Baumanin
mukaan postmoderni yhteiskunta tarkoittaa sitä, ettei ole enää olemassa valmista etiikkaa vaan
yksilön on otettava vastuu moraalisista valinnoistaan. Suurten kertomusten, toisin sanoen
modernina aikana moraalisten sääntöjen, etiikan laatiminen langetettiin valtiolle, kirkoille ja
ideologeille. Postmoderni sen sijaan palauttaa ihmisille ”tilaisuuden valintoihin ja täyteen
vastuuseen” (Bauman, 1993, 12). Tämä voi myös tarkoittaa arvotyhjiö tai sitä, että arvoiksi pidetään
rahaa, itsellisyys, riippumattomuus, menestyminen, kauneus, terveys, uralla eteneminen. Oma halu
on keskiössä, oman tyydytys ja mielihyvän tavoitteleminen on tärkeä. Kuitenkin nämä edellä
mainitut arvot ja halut ovat rajusti ristiriidassa vanhemmuuden kanssa. Vanhemmuus edellyttää
kykyä asettaa toisen ihmisen, lapsen hyvä oman hyvän edellä. Vanhemmuus edellyttää kykyä sietää
vähinten 20 vuotta, että joku toinen on riippuvainen minusta, tarvitsee minua, alussa (ja alkukin
kestää vähinten 10 vuotta) jopa yötä päivää. Vanhemmuus edellyttää kyky luopua omasta
välittömästä mielihyvän tavoittelemisesta toisen ihmisen mielihyvän ja kasvun vuoksi.
Vanhemmuus edellyttää, että voin luopua ”omasta ruumista” (varsinkin raskauden ja imetyksen
aikana), omasta unesta, omasta ajasta ja olla kokonaan toisen palveluksessa. Vanhemmuus
edellyttää, että unohdan itseni ja omistaudun toisen (lapsen, perheen) tarpeiden tyydyttämiselle.
Vanhemmuus on vaativa . Kyse on myös siitä, miten ja millä tavalla nämä luopumiset ja toisen
minuuden palveluksessa oleminen ovat nautinnollisia, suuremman mielihyvän ja ilon lähteitä kuin
lapsettoman elämä. Jos onkin niin, että nämä tuntuvat vain kielteisiltä ja koetaan vain rasituksilta,
josta on päästävä eroon mahdollisimman pian lapsen kokemus vanhemmuuden kohteena
olemisesta ei ole kovin rakentava. Jos lapsi saa jatkuvasti kokea, että hän on isänsä tai äitinsä
urakehityksen tiellä, että hänen tarpeensa ovat kohtuuttomia, että hänen läsnäolonsa on pelkkä
kärsimystä vanhemmilleen, että hänen tarvitsevuutensa on riippakivi ja hän suorastaan on este
vanhemman ”itsensä toteutumiselle” ja hänen pitäisi oikeastaan jo pärjätä yksin niin millainen
hänen toiveensa ryhtyä vanhemmaksi saattaa olla? Onkin erikoista, että esimerkiksi arkea koetaan
tällä hetkellä pelkästään negatiivisesti. On päästävä ”arjesta” on oltava ”irti arjesta”, vaikka arki ei
ole koskaan ollut niin helppo kuin nykyään. On lämmitettyjä asuntoja, vesi juoksee, on
kodinkoneet, vaatteita, autoja, puhelin, sähkö, viihdettä ja monenlaisia arkea helpottavia asioita.
Kuitenkin arkea halveksitaan, ja vanhemmuuttakin katsotaan toteutuvan paremmin
elämyspuistoissa, kauppakeskuksissa tai etelämatkoilla. Niin sanottu laatuaika on suurin aikuisten
keksimä valhe lapsilleen. Lapset eivät välitä laatuajasta; sen sijaan he kaipaavat aivan tavallista
arkea, tavallisia rutiineja, tavallista läsnäoloa, laiskottelua ja olemista. Innanen (2000) löysi
lukiolaisten kirjoituksista, että parhaat lapsuuden muistot liittyvät kiireettömään arkeen.
2.3 VUOROVAIKUTUKSEN TASO
Vanhemmuus on ennen kaikkea vuorovaikutusta. Vaikka olen käsitellyt jokaisen otsikon ikään kuin
omana yksikkönä on tullut selväksi, että kaikki on suhteessa kaiken; yhteiskunnan ja perheet,
perheet ja yksilöt, perimä ja ympäristö, yksilöt keskenään. Tässä haluan kuitenkin keskittyä
erikseen vuorovaikutukseen vanhemmuus-käsitettä tarkastellessa.
2.3.1 Parisuhde ja aikuisten välinen vuorovaikutus
”Lasten kasvatus on perheen jaloin harrastus, avioliiton päätarkoitus. Lasten kasvattaminen ei siis
ainoastaan ole vanhempien oikeus ja velvollisuus, joka lähinnä heidän tulee täyttää, vaan se on
toimintaa, jota vailla perhe ja avioliiton siveellisyys eivät säily” kirjoitti Snellman (Snellman 1928,
II, 40).
Vielä 70 vuotta sitten nähtiin avioliiton ja parisuhteen toteutuvan vanhemmuudessa. Olisi liian pitkä
analysoida tässä miten parisuhteesta sinänsä on tullut projekti ja miten se erkaantui
vanhemmuudesta . Parisuhde, hyvä, tyydyttävä, kehittävä, rakentava, itsensä toteuttamista edistävä
parisuhde nähdään tärkeämpänä kuin vanhemmuus. Vanhemmuus ja halu vanhemmaksi tulee
myöhemmin, jos on tullakseen. Vanhemmuudelle tämä tarkoittaa, että on eräänlainen kilpailu
parisuhteen ja vanhemmuuden välillä; parisuhteen hoitamiselle täytyy löytää aikaa ja voimavaroja,
lapset vievät paljon aikaa ja energiaa. Odotetaan myös parisuhteesta, että se tukisi vanhemmuutta.
Länsimaisessa kulttuurissa edellytetään, että isäksi tullut mies olisi naiselle avuksi tämän äidiksi
tulemisessa ja äitinä olemisessa. Parisuhteen laatuvaatimus on tällä hetkellä kuitenkin tärkeämpi
projekti ihmisille kuin vanhemmuus; vanhemmuus ei riitä yhteiseksi projektiksi ja avioerot ovat
niin yleisiä, että niiden vaikutus vanhemmuudelle on pakko edes mainita. Muu muassa Sinkkonen
(1989, 154-163) kirjoittaa lapsen kokemuksista avioerosta. On myös kirjoitettu väkivallan ja
vaarallisen parisuhteen merkityksestä lasten mielenterveydelle (mm. useita lukuja kirjassa
Handbook of infant mental health, Zeanah, 2000.)
Lapsi tarvitsee molempia vanhempia (siis kypsät aikuiset). Aikuisten velvollisuus on huolehtia siitä,
että isyys ja äitiys toteutuvat, mutta avioeron jälkeen vanhemmuudesta ei voi enää puhua.(Onkin
huomattava, että lainsäädäntö puhuu huoltajuudesta ikään kuin tiedostamattomasti olisi tajuttu, että
vanhemmuus ja huoltajuus ovat eri asiaa) . Vanhemmuus on enemmän kuin isyyden ja äitiyden
summa; vanhemmuus on juuri isyyden, äitiyden ja lapsena olemisena (lapsuuden)
kohtaamispaikkaa, yhteinen tila ja prosessi samassa paikassa ja tilassa, samassa ajassa.
Vanhemmuus on jakamista, epäröimistä, neuvottelemista aviopuolison kanssa siitä mikä on hyvä
lapsille. Vanhemmuus on luovaa työtä, koska lapset kasvavat, heidän tarpeensa muuttuvat,
vanhemmat vanhenevat, vanhemmuus on jatkuva sopeutumista uuteen. Sellainen käsite kuin ”jaettu
vanhemmuus” on omituinen. On olemassa isyys ja äitiys eli sukupuolen mukainen ainutkertainen ja
ainutlaatuinen ihmisenä olemisen muotona suhteessa lapseen, on olemassa vanhemmuus, joka on
vanhempien ja lasten välistä kasvuprosessi. Miten vanhemmuus olisi jaettavissa? Epäilen, että
ihmiset puhuvat velvollisuuksien puolittamisesta.
Vanhemmuuteen kuuluvat velvollisuuksia ja oikeuksia. Nyky-yhteiskunta korostaa niin kuin
muillakin alueilla enemmän oikeusaspektia, mutta velvollisuudet ovat ihan oikeasti olemassa ja
niitä kutsutaan lasten oikeudeksi. Lapsilla on oikeus syntyä terveenä ja se merkitsee naisen
velvollisuus huolehtia terveydestään raskauden aikana: kumpi kuitenkin painaa tällä hetkellä
enemmän? naisen itsemääräämisoikeus, hän saa käyttää huumeita koko raskauden aikana ja lapsi
syntyy heti voimakkaiden vieroitusoireiden kourissa ja puutteellisessa vuorovaikutuksessa vai
naisen velvollisuus hakeutua hoitoon ja pysyä siinä lapsen elämän turvaamiseksi? Vanhemmuus ei
ole jaettavissa, eikä siinä voi vuorotella! Vanhemmuus on kokonaisvaltaista, se on oltava kokonaan
läsnä ihmisen mielessä ja ollakseen riittävän hyvä, sen täytyy mennä parisuhteen, työn, harrastusten
ja ystävien edellä! Käytännössä eri toiminnot vuorottelevat, työ, harrastukset , ystävät yms. mutta
arvojärjestelmässä ja siinä mikä/mitä miehittää mielen ja tunteet vanhemmuus on oltava ensisijaista.
2.3.2 Varhaisen vuorovaikutuksen taso
Syntymästä saakka vauva kykenee biologisten, kognitiivisten, sosiaalisten ja emotionaalisten
(synnynnäiset) taitojensa avulla etsimään aktiivisesti vuorovaikutusta ja säätelemään omaa
käyttäytymistä suhteessa ympäristöön. (Zeanah ym. 2000). Vauva vaikuttaa isäänsä ja äitiinsä ja
vanhemmat vaikuttavat lapseensa. Vanhemman ja lapsen välinen suhde jatkuu koko eliniän ja siitä
suhteesta ei voi sanoutua irti. Toki jotkut näin tekevät, mutta suhde on pohjana kaikille
myöhemmille suhteille. Emde (1989) on esittänyt miten vanhemmuus on vuorovaikutuksellinen
vastaus lapsen kehityksellisiin tarpeisiin.
Lapsen tarpeet                                                                                            Aikuinen vastaus
Kiintymys; lapsen täytyy voida                                                          Kiinnittäminen: aikuisen täytyy olla
kiintyä vanhempaansa                                                                           kokonaan käytettävissä vauvalleen.
Haavoittuvuus; vauva ei jää eloon                                                   Suojelu; fyysinen ja psyykkinen
ilman hoivaavaa suojelua
Fysiologinen säätely ; lapsen fysiologiset                                     Järjestynyt rakenne; aikuinen tunnistaa
tarpeet                                                                                                          lapsen tarpeet ja tyydyttää ne adekvaatisti
Tunteiden säätely, jakaminen                                                            Aikuinen vastavuoroisesti ottaa vastaan                                                                                                                                                                                                                      lapsen tunteet ja nimeä ne.
Oppiminen; lapsi tarvitsee oppimista                                             Aikuinen opettaa, opastaa, ohjaa.
Leikki                                                                                                             Leikki
Itsekontrolli; lapsen täytyy saada                                                    Kuri; aikuinen luo kuria
kokea, että hän kykenee kontrolloimaan itseään

Tässä haluaisin pysähtyä tarkastelemaan kiintymyssuhteiden merkitystä. Kaavioissa
kiintymyssuhteen laatu oli merkitty yhtenä hyvin tärkeänä yksilön ominaisuutena ja tällä
ominaisuudella on tärkeä merkitys vanhemmuuden rakentuessa.
2.3.3 Kiintymyssuhteet
Kiintymyssuhdeteoriaa nähdään yleisesti teoria lapsen pyrkimyksestä käyttää äitiään turvallisuuden
perustana ja ylläpitää äitiin läheisyyttä. Bowlby näkee sen sisäisenä säätelyjärjestelmänä, jonka
avulla lapsi säätelee läheisyyden hakemisen ja ympäristön tutkimisen välistä tasapainottelua.
Lapsen kokemus turvallisesta tukipilarista mahdollistaa ympäristön vapaata tutkimusta. (ks.
Sinkkonen & Kalland (toim.) Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen).
Aikuisen omat varhaiset kiintymyskokemukset vaikuttavat läpi elämää (ibid., 42) ja
kiintymyssuhteiden laatu siirtyy sukupolvesta toiseen (ibid., 49).
Kuuluisa saksalainen perheterapeutti ja psykoanalyytikko Helm Stierling esitti 1970-luvulla kahta
käsitettä, joilla hän kuvaili läheisyyden ja etäisyyden sääteleviä perheen sisäisiä
vuorovaikutussuhteita; die Bindung eli sitominen ja die Austossung eli karkottaminen. Myöhemmin
Aaltonen, Lahti ja Piha syvensivät niiden käsitteiden merkityksiä . Ilpo A. Lahti ja Jorma Piha
esittivät (2001, 57) käsitteiden määrittelyt seuraavasti.
Sitominen (die Bindung)
”Sitomisella tarkoitetaan läheisyyteen pyrkivää perheensisäistä vuorovaikutusta, jossa toinen
perheenjäsen vaikuttaa toisen sisäiseen psyykkiseen maailman tämän ajatuksia, tarpeita, tunteita,
pyrkimyksiä ja mielikuvia ymmärtävästi ja kehitystä edistävällä tavalla muokaten.”
Tässä muokkaaminen ja sitominen tarkoittaa, kun on kyse vanhemmista kykyä toimia containerinä,
säiliönä lapsen mielen sisäisillä tapahtumilla, kykyä suojata lasta liian voimakkailta ärsykkeiltä ja
tunteilta, kyky ohjata lasta. Sitominen on emotionaalinen, henkinen, fyysinen. Varsin alussa,
sitominen on melkein kokonaan ruumiillista.
Karkottaminen (die Austossung)
” Karkottamisella tarkoitetaan etäisyyttä ottavaa perheensisäistä vuorovaikutusta, jossa toinen
perheenjäsen vaikuttaa toisen sisäiseen psyykkiseen maailmaan tämän ajatuksia, tarpeita, tunteita,
pyrkimyksiä ja mielikuvia ymmärtävästi ja kehitystä edistävällä tavalla torjuen”.
Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia käyttäytymisiä vaan pikemminkin rinnakkaisia, vuorottelevia
ja/tai samanaikaisia. Lapsen elämän alussa sitominen on keskeisin toiminta ja karkottaminen alkaa
oikeastaan kun lapsi alkaa liikkua. Sitomisen keskeisin viesti on, että lapsi on niin arvokas, että
häntä pitää suojella. Karkottamisen keskeisin viesti on, että lapsi kykenee pärjäämään itse.
esim.
1. Kolme viikko ikäinen vauva huutaa. Äiti nostaa syliin ja sanoo ”voi, voi, kun olet nälkäinen,
minä annan sinulle heti tissiä”: (sitominen, läheisyyden tarjoaminen kehitystä edistävällä tavalla)
2. Seitsemänkuinen lapsi kiemurtelee sylissä ja tavoittelee lelua, joka on lattialla. Äiti laskee
vauvansa lattialle ja antaa hänen ryömiä lelun luokse.(karkottaminen, etäisyyden tarjoaminen
lapsen autonomian edistämiseksi)
3. Kaksi vuotias haluaa jäädä puistoon ja huutaa kuin leijona, kun äiti kaappaa hänet syliin
(karkottaminen, äiti torjuu asianmukaisesti lapsen omia toiveita) ja vie kotiin syömään (sitominen).
4. Kaksitoista vuotias haluaa kadulla perjantai iltana kello 21.00. Isä kieltää (lapsen toiveen
torjuminen) ja ryhtyy pelaamaan monopolia (sitominen).
Lahti ja Piha näkevät, että nämä käsitteet ovat hyvin lähellä Sternin (1985) käsitteitä ”tunteiden
yhteensoinnuttamisesta ” ja nimenomaan ”valikoivasta yhteensoinnuttamisesta”.
Keskeisintä on huomata millä tavalla vanhemmuudessa on kyse hyvin suuresta joustavuudesta ja
läsnäolosta. Vain hyvin intensiivinen läsnäolo toiselle (ja intensiivisyys tarkoittaa tässä jaetun ajan
määrää ) voi taataa, että vuorottelu läheisyyden ja etäisyyden välillä on lapsen kehitystä edistävää.
Nyky-yhteiskunnassa vaikuttaa kuitenkin siltä, että halutaan etäisyyden otto nopeuttaa ja sitominen
on liian heikko.
esim. 8-12-vuotiaat eivät ole varhais-nuoria; ne ovat lapsia. Varhais-nuoruus alkaa noin 16-vuotiaana ja
nuoruus alkaa noin 20-vuotiaana.Miksi on niin kiire syöksyä nuoruuteen, kun se halutaan kuitenkin
kestävän 40-vuotiaaksi? Kouludiskot ja kaikkia sellaista aikuiselämää matkiva toiminta pitäisi olla
kielletty ennen rippikouluikää. Miksei voi sanoa, että pitää odottaa, koska nuori ei ole valmis tähän.
Miksi ”seurustelu” sallitaan jo 12-vuotiaille?Lopputulos on 20-vuotiaita nuoria, jotka ovat jo”
kaiken kokeneet” ja joiden mieli on ikään kuin kulunut ennen, kuin se on edes kunnolla kehittynyt.
2.3.3 Vuorovaikutuksen laatu
Winnicott on korostanut kirjoituksissaan , että ”riittävän hyvä vanhemmuus” koostuu
turvallisuudesta, ennustettavuudesta, jatkuvuudesta ja vastuullisuudesta. Tottumukset, rutiinit,
stereotyyppiset, aina samanlaisina toistuvat toiminnot jäsentävät aikaa ja tilaa vauvan ja äidin
välillä. Ne ovat alussa vuorovaikutuksen sisältönä, ja ne ovat alussa non-verbaalisia; rutiinien
samanlaisuus ja niissä havaitut eroavuudet ovat ihmisen minuuden perusta (Stern, 1985). Lapsen
kasvaessa fyysisen ja psyykkisen turvallisuuden tarpeet, toiminnan ja ihmissuhteiden
ennustettavuuden ja jatkuvuuden tarpeet eivät vähene mitenkään. Aikuisten vastuullisuus on juuri
siinä, että hän tajuaa käytännössä lapsen riippuvuutta ja tarvitsevuutta ja on käytettävissä. Voi olla,
että joutuu tinkimään; uralla eteneminen voi odottaa, uuden auton tai kesämökin hankkiminen eivät
ole välttämättömiä, ei ole pakko käydä ulkomailla lomalla, rahalla ei luoda turvallisuutta. Toisaalta
yhteiskunnan työelämän rakenteet, talouselämän vaatimukset luovat turvattomuuden,
ennustamattomuuden ja epäjatkuvuuden ilmapiiriä; työsuhteet ovat välinaikaisia, tehdään työtä
projekteina ilman jatkuvuuden käsitystä, saa kaiken aikaa pelätä, että työsuhde katkaistaan tai
toiminnat siirretään muualle. Miten aikuiset, jotka elävät jatkuvassa epävarmuuden tilassa ja
köyhyyden uhassa voivat sitten olla riittävän turvallisia omille lapsille? Jälleen kerran nähdään
miten makrotason tekijät tunkeutuvat syvälle yksilöiden elämään. Vanhemmuus on poliittinen
kysymys (etymologisessa merkityksessä poliittinen!). Päättäjillä on vastuu on luoda
vanhemmuudelle turvallisia olosuhteita.
LUKU 3
(kaavion alaosa)
3.1 Vanhemmuus ja asiantuntijajärjestelmät
Vanhemmuus riippuu myös siitä, millä tavalla ihmiset ovat suhteessa muihin ihmisiin, työpaikoilla,
kouluissa tai päiväkodissa, millaisia naapuruussuhteita, ystäviä, tuttavia, harrastuksia heillä on.
Bronfenbrenner (1979, 22-26) tarkastelee yksilön ja ympäristön vuorovaikutusta nelitasoisena
hierarkiana; mikro-, meso-, ekso-, ja makrosysteeminä. Yksilön kehitys tapahtuu yksilön ja
ympäristön vuorovaikutuksessa, yksilö pyrkii sopeutumaan ympäristöön, mutta samalla hän pyrkii
vaikuttamaan olosuhteisiin ja saamaan ne itselleen tarkoituksenmukaisemmiksi. Yksilön
mikrosysteemejä ovat kaikki ne instituutiot (koti, päiväkoti, koulu, työpaikka), joihin hän on
välittömästi yhteydessä ja jotka vaikuttavat häneen. Mikrosysteemin laatu riippuu sen kyvystä pitää
yllä ja edistää kehitystä luomalla konteksti, joka on emotionaalisesti ja kehityksellisesti adekvaatti.
Mesosysteemillä Bronfenbrenner (1979, 25) tarkoittaa ne mikrosysteemien väliset suhteet.
Tarkastellessa vanhemmuutta on pakko todeta, että vanhemmuuden tehtävät ja velvollisuudet on
suurin määrin delegoitu instituutiolle hoidettaviksi. Päiväkotien, koulujen, iltapäiväkerhojen yms.
odotetaan huolehtivan lasten kasvatuksesta ja sosialisaatiosta. Sen lisäksi koulun pitää myös opettaa
paitsi tietoja myös taitoja. Giddensin (1991, 182) mukaan asiantuntijajärjestelmien tehtävä on luoda
jonkinlaista turvallisuuden verkostoa, koska riskiyhteiskunnassa elämäntapojen moninaisuus ja
mahdollisuuksien kirjavuus ovat ahdistavia. Asiantuntijajärjestelmät ovat korvanneet sukujen ja
luonnollisten verkostojen (naapurit, kyläläiset) tehtäviä. Terveydenhuolto, erityisesti neuvolat ja
mielenterveysammattilaiset (erityisesti Kasvatus-ja perheneuvolat) ovat tärkeämpiä
vanhemmuuteen vaikuttavia tekijöitä. Vanhemmuuden tukemisessa ja toteutumisessa
asiantuntijoilla on suuri merkitys. Kuitenkin on olemassa vaara, että on menty liian pitkälle.
Esimerkiksi äitiys on pitkälle medikalisoitu prosessi. Lääkärit, terveydenhoitajat muodostavat
asiantuntijavallan, joka säätelee ja valvoo raskauden ehkäisyä, lasten siittimistä, lapsettomuuden
hoitoa, raskautta, synnytystä, ja pienten lasten hoitoa. Asiantuntijat puuttuvat lasten kasvatukseen
ja kehitykseen, lastentarhaopettajat, opettajat, terveydenhoitajat, sosiaalityöntekijät,
lastensuojeluviranomaiset, terapeutit ohjaavat arkista käytäntöä. Samanaikaisesti vastuu ja yhteinen
huoli lapsista ja heidän hyvinvoinnista on kadonnut kaduilta, busseilta, kauppakeskuksilta.
Yhteisvastuu lapsista, eräänlainen kollektiivinen vanhemmuus on kadonnut.
esimerkki
Eräänä päivänä viime talvena poistuessani linja-autosta näin 3 pientä alle kouluikäistä lasta
syöksymässä kinosten takaa autojen eteen heittämään lumipalloja. Meitä oli useampia aikuisia
näkemässä tätä. Ilta oli hämärtämässä, keli liukas. Menin lasten luokse ja käskin heitä pois sieltä
kadulta ja menemään pihalle, jossa selitin heille miten vaarallista leikki oli. Jäin vielä noin 15
minuuttia pihalla leikkimään heidän kanssaan uutta leikkiä, jota oli keksinyt heille. Sitten menin
kotiin. Noin 15 minuuttia myöhemmin ovikelloni soi ja kiukkuinen nuori nainen huusi minulle ”kuka
luulet olevasi, että voit komentaa mun lapset!”. Vastasin varsin rauhallisesti, että ”luulen olevani
aikuinen, joka on vastuussa kaikkien lasten eloonjäämisestä ja hyvinvoinnista”.
Nyky-yhteiskunnassa on vain vähän lapsia. Kaikki aikuiset missä ovatkin ovat vastuussa kaikkien
liikkuvien lasten suojelemisesta, opastamisesta ja ojentamisesta. Lasten ja nuorten kuuluu totella
aikuisia (edellyttäen, että aikuiset käyttäytyvät vastuullisesti!). Kun on olemassa auktoriteetti on
myös olemassa jotakin, jota vastaan voi kapinoida ja kasvattaa omaa tahtoaan.
3.2 Vanhemmuuden defektit
Joskus vanhemmuus ei toteudukaan toivotulla tavalla. Vanhemmuuden puute näkyy seurauksissaan,
mutta se on sinänsä vaikeata nähdä. Vanhemmuus on kuin tuuli, itse tuuli ei näkyy, mutta voit
tuntea sen ihollasi, voit nähdä miten lehdet liikkuvat tai miten myrsky raivoa. Usein, on niin, että
vanhemmuuden puuttuessa katsotaan vain seurauksia ja yritetään auttaa. Auttamiskeinot (niin
sanotut avohuollon toimenpiteet/ keinot, joilla pitäisi pyrkiä välttämään lasten huostaan ottamista)
ovat stereotyyppisiä, epäspesifisiä ja riittämättömiä. Kaikille perheille samat keinot, vaikka
ongelmat saattavat poiketa hyvinkin paljon toisistaan.
esimerkki
1. Lapset ovat likaisia ja käyttäytyvät häiritsevästi. Opettaja ottaa yhteyttä
lastensuojeluviranomaiseen. Sosiaalityöntekijä tapaa vanhempia. Äiti sanoo olevansa
väsynyt. Tästedes perheeseen tulee kerran viikossa kodinhoitaja auttamaan.
a) onko kyse väliaikaisesta väsymyksestä, joka liittyy tiettyyn elämäntilanteeseen,
jolloin auttamiskeino on riittävä.
b) liittyykö äidin väsymykseen muitakin asioita; sosio-ekonominen tilanne, sairaus,
väkivaltainen parisuhde, masennus? silloin auttaminen siinä muodossa on
vaarallinen, se voi ylläpitää lapsille erittäin tuskallista elämäntapaa tai olosuhteita.
c) jos siihen liittyy väkivaltainen parisuhde, masennus, rahanpuute, niin mitä tehdään?
Tässä korostuu, että yksi pieni ja väliaikainen defekti yhdellä alueella ei ole kohtalokasta ja sitä
voidaan kompensoida pienellekin avustuksella. Vaarallisinta on useilla elämänalueilla (edellisessä
esimerkissä oli rahan puute, parisuhde ongelmia, yksilöllisiä terveysongelmia, ympäristö) useiden
defektien kasautuminen . Meillä ei ole systemaattista diagnostista instrumenttia, joilla voisimme
kartoittaa ja paikantaa vanhemmuuden defektit. Meillä on tietoa siitä millaisia kasautumia ovat
erityisesti vaarallisia lapsille, mutta meillä ei ole vielä välineitä, joilla pystyisimme löytämään ne
nopeammin ja kehittämään täsmälääkkeitä vanhemmuuden eri defekteihin. Sen lisäksi yleinen
positiivinen ajattelu ja ratkaisukeskeinen hoitoideologiat, halu mennä nopeasti ja löytää nopeasti
ratkaisuja on vanhemmuuden ja sen tukeminen suurin vihollinen: esim. lyhyt ratkaisukeskeinen
terapia ei todellakaan korjaa huumeäidin kykyä vastata lapsensa tarpeisiin. Näkisin, että
mahdollisimman intensiivinen ja pitkä (vähinten 5 vuotta) tuettu asuminen laitoksessa kaikkine
terapioineen voivat ehkä auttaa. Mutta auttamisenkin kentällä näennäinen tehokkuus ja raha
ratkaisevat.
LOPUKSI
Vanhemmuus ei ole tila vaan prosessi. Vanhemmiksi ei valmistuu, sitä ei voi vain suorittaa tai siitä
suoriutua. Lapset tekevät meistä vanhemmiksi, he kasvattavat meitä. Vanhemmaksi kasvetaan niin
kuin tullaan joka päivä vähitellen enemmän ihmiseksi. Ihmiseksi ja vanhemmaksi kasvaminen
edellyttää ponnistelua, työtä ja luopumisia. Vanhemmuus on elinikäinen suhde, siitä ei voi vain
sanoutua irti, vaikka monet tekevätkin niin. Vanhemmuus on ihmisoikeus mutta vielä enemmän
velvollisuus suhteessa lapseen. Vanhemmuus tarkoittaa, että lapsen oikeus painavat enemmän kuin
aikuisen oikeudet. Vanhemmuus tarkoittaa, että lapsen hyvinvointi ja tarpeet menevät aikuisten
tarpeiden edellä.

This entry was posted in Yleinen. Bookmark the permalink. Follow comments with the RSS feed for this post.Both comments and trackbacks are closed.